perjantai, 30. syyskuu 2011

K.u.v.i.t.t.e.l.e.

elikkas I.m.a.g.i.n.e., mutten halunnut heti otsikossa luoda mielikuvaa John Lennonin biisista, silla postaus ei liity siihen mitenkaan. Kiiretta tai mukamas-kiiretta on taas pitanyt sen verran, etten ole mitaan tanne puolelle kirjoitellut, FB:ssa on helpompaa laittaa aina joku satunnainen lause tilapaivitykseen, taalla kuulumisten kertominen vaatii vahan enemman. Nyt kuitenkin alkaa olla sellainen tyoviikko takana, etta on tannekin sanainen arkku aukaistava - ihan hyvilla mielin :)

Jenkkilassakin koulut alkoivat vihdoin ja viimein Labor Dayn jalkeen, ja heti ensimmaisina paivina olinkin eskarissa vapaaehtoisena avustajana. Hmm, viisivuotiaiden ensimmaiset koulupaivat, jokainen lapsia tunteva voi vain kuvitella mielessaan millaista se meno on ;) - jos joku ei osaa kuvitella, niin mainitaan esimerkkina tokalta paivalta tyopisteet. Meikalainen ohjaa omaa pienryhmaa muovailuvaha-tyopisteessa, kun yksi ryhman jasenista puoliaaneen toteaa: "O-ou", refleksinomaisesti kaannan paani samaan suuntaan minne tama toinen katsoo, ja kuinka ollakaan, yksi poika kavelee tyytyvaisena ilman housuja! Kiiruhdan pojan luo ja kuiskaan: "Hey buddy, did you forget your pants?" Jaa-a, mitaan muutakaan en tuossa vaiheessa keksinyt sanoa, oli siina pokassa pitelemista. Olen ollut myos sijaistamassa ekaluokassa, jossa ahkeroi viime vuoden tutut eskarit. Ohjelmassa oli monarkki-perhosten elamaan tutustuminen eri ikaisten toukkien, koteloiden ja silmiemme edessa kuoriutuvien perhosten kautta. Paasinpa mina paastamaan yhden perhosen muuttomatkalle omasta kadestani! 

Tama viikko on ollut hyvin erilainen viime vuoden tyopaiviin verrattuna, silla tutun alakoulun erityisopettaja pyysi minua sijaisekseen. Aamupaivisin olen alakoululla 0-2 -luokkalaisten lukiopettajana, mutta iltapaivisin suuntaan kylamme pienelle kampusalueelle I.M.A.G.I.N.E.-projektiin. Kyseessa on 18-26 -vuotiaiden kehitysvammaisten koulutusohjelma. Heille pidetaan oppitunteja, joiden aiheena voi olla tyokayttaytyminen, shekkien kirjoittaminen ja muu "oikean elaman" matematiikka, sosiaaliset taidot yms. yms. Kaikki opiskelijat kayvat toissa koulun ulkopuolella, ja palaavat iltapaivaksi koululle. Maanantaisin ja torstaisin heilla on koululla tyopajat, jolloin enemmisto opiskelijoista valmistaa erilaisia naposteltavia myyntiin; suklaakuorrutettuja pretzeleita, popcornia, suklaakekseja, pahkinavoi"kuppeja", teema-aiheisia nameja (talla hetkella Halloween-kekseja). Valmiita herkkuja myydaan tilaajille ja ylakoululaisille. Pienempi opiskelijaryhma pyorittaa kynttilabisnesta, jossa he valmistavat tuikkuja ja kynttilapurkkeja myyntiin. Ihania tuoksuja! Itse ostin tanaan (herkkuja tottakai!) nelja tuikkua eri tuoksuja testatakseni. Kirjoittaessani tanne tyohuoneeseen kantautuu hyva tuoksu, joka samalla palauttaa mieleen hauskan muiston. Tiina G. aikoinaan sanoi minulle, etta tuoksun amerikkaiselle - tama oli anopilta saamani suihkusaippuan aikaansaama illuusio ;) Kuinka ollakaan, tanaan ostamani tuikku on tuon suihkusaippuan tuoksukaima! Tuoksukynttila-addiktina pitanee alkaa ostaa enemmankin tuikkuja, niin monia ihania tuoksuja siella oli tarjolla! Bonuksena seka herkku- etta kynttilahankinnoissa on se, etta tulot auttavat maksamaan opiskelijoille nimellista palkkaa tasta tyostaan, seka rahat kartuttavat kevaan retkikassaa. Minun opiskelijaryhmani on mita mahtavin joukko innokkaita, kohteliaita, ystavallisia ja positiivisia ihmisia! Maanantaina aloittaessani en tiennyt mita odottaa, mutta nyt olen ihan myyty! Toivottavasti tyomahdollisuuksia avautuu myohemminkin, mutta vapaaehtoistyohon ajattelin menna ainakin keilausturnaukseen ja parin eri koulun valisiin paraolympialaisiin. Tata kaikkea odotellessa laitan naapurille ja itselle pari kynttilatilausta menemaan - taisi loytya jotain, joka voittaa Party Liten ;)

Aurinkoisia syyspaivia kaikille, taallakin alkaa lehdet vaihtaa varia ja haravointihommiakin olisi jo jonkin verran pihalla tarjolla.

torstai, 7. heinäkuu 2011

Dear Sweetie Honey Darling

Tamanpaivaisen kauppareissun seurauksena palautui mieleen aikoinani suunnittelema blogipostaus, jota en kuitenkaan saanut aikaseksi kirjoittaa. Uuden episodin myota here it goes...

Taalla on arkipaivaa hellittelynimien kaytto: ravintoloissa, kaupan kassoilla, koululuokissa ja missa muualla ikina liikutkin. "Can I help you, dear?", "Anything else for you today, darling?" Puhujan ja kuulijan sukupuolella ei ole valia, naiset ja miehet tekevat tata ihan yhta paljon - kai se mielletaan osaksi kohteliasta asiakaspalvelua. Pian tulee kolme vuotta tayteen taalla asustamista, ja silti tanaan lahdin kaupan parkkipaikalta itsekseni kikatellen (juu, tosi aikuismaista kaytosta). Kaupan parkkipaikalla oli karrypoika keraamassa ostoskarryja, ja kiikutin omani hanen karryletkan jatkoksi. Autolle palatessani tama n. 19-vuotias kohtelias nuorimies huikkaa peraani "Take it easy, love!"

Erityisesti koululuokissa tama ilmio on kiinnittanyt huomioni, ja saanut ihmettelemaan tapaa. Suomessa opettajana en kayttanyt oppilaista kullanmuru tai muru -nimitysta? Jos ihan rehellisia ollaan, olen "open mussukoista" puhunut, mutta oppilaiden selan takana, en ole heita mussukoiksi kutsunut kasvokkain . Paiva toisensa jalkeen olen kotona miehelle ihmetellyt, miksi opettajat jatkuvasti puhuvat oppilailleen "honey", "dear", "sweetie" tai kuten eras ope sanoo:"my wonderful wonders". Vaan kuinkas sitten kavikaan....

Aitiysloman sijaisuutta tehdessani minuun iski "honey"-tauti. Oppilaista tuli ensimmaisen kuukauden jalkeen honeyja, mutta se ei loppunut siihen! Kotona aviomies ja kaikki elaimet muuttuivat myos honeyksi, ja omaksi kauhukseni huomasin kutsuvani myos tyotiimini jasenia honeyksi! Takalaiset ovat siihen niin tottuneita, ettei kukaan reagoi nimittelyyn millaan lailla. Sen sijaan minun anteeksipyytelyni jokaisen nimittelykerran jalkeen huvittivat tyotiimiani, heidan ajatustoimintansa kun ei edes rekisteroinyt tuota arkista honeyta lauseessa. Amerikkalaistumiseni on siis alkanut, mutta ei ole viela niin pitkalla, etten huomaisi moisia muutoksia.

perjantai, 24. kesäkuu 2011

Aurinkoista juhannusta!

Toivottavasti sateet vahan hellittavat juhannuksen aikaan, ja paasette nauttimaan myos auringonpaisteesta yottomana yona. Meidan juhannus menee ihan kotosalla grillatessa - miehen auto hajosi ja joutuupi olemaan korjaamolla jonkin aikaa. Mies kun viela on toissa perjantain ja lauantain, ei meikalainen autottomana paase kurkkaamaan edes Ikeaan, josko olisi ollut juhannusherkkuja tarjolla. Haaveena olisi ollut joko tuo yksinainen Ikea-reissu ja pikainen piipahdus Finnish Centeriin tai sitten paiva vesilla miehen kunnostaman Chum Bucket -paatin kera. (Minkas teet, talossa asuu kaksi iakkaampaa Paavo Pesusieni -fania, totta kai vene saa silloin nimensa tuosta sarjasta ).

****
Juhannusta paasin kuitenkin viettamaan viikon etuajassa, silla palasimme Kalevaan ja juhannusjuhlille. Ennen juhlia piti kavaista nyt avoinna olevassa pullotalossa katsastamassa, mita se oikein pitaa sisallaan.


Kukaan ei varmasti tieda, miten John Makinen on talon rakentanut, mutta tassa veikkaus prosessista.


1940-luvulla presidentti Roosevelt aloitti nuorisolle suunnatun "aktivointi" ohjelman, jonka tuotoksena mm. kuusi nuorta taiteilijaa maalasi nakemyksensa Kalevalan tarinoista. Maalaukset olivat Kalevan lukion seinalla, kunnes koulu lopetti toimintansa.





Kellarista loytyi tallainenkin!



Pullotalon rakentajan poika perusti Makinen Tackle -yrityksen, joka valmisti vieheita joka lahtoon. Yritysta ei enaa ole, mutta pullotalossa on Makinen Tackle Co:lle omistettu huone.

 


Juhannusjuhla oli hyvin pieni tapahtuma, johon perinteisen juhannuksen tapaan kuului hyttyset ja hyva ruoka. Tarjolla oli kunnon kropsua paikallisista mansikoista tehdyn hillon kera. Taman vuoden juhlan kohokohta jarjestajille oli se, etta paikalla oli kaksi suomalaista (mina ja uusi tuttavaperhe Indianasta), jotka olivat varta vasten tulleet tahan pikkukylaan juhannusta viettamaan - saatiinpa molemmat oikein puheenvuoro ja paastiin esittaytymaan kaikille...

Kalevan kokon myota kaikille oikein hauskaa juhannusta sinne Suomeen ja muualle pain maailmaa!

maanantai, 30. toukokuu 2011

Memorial Day



Tanaan on siis Kaatuneitten muistopaiva, joka on samalla paikallinen kesan aloitus: ensimmainen pitka viikonloppu, kun ihmiset ryntaavat sankoin joukoin leirinta'alueille, pohjoiseen mokeilleen tai sitten vaan viettavat hieman isompia grillijuhlia kotosalla.

Lampotila on mita sopivin kaikkeen tahan, aamusta +24C ja odotetaan nousevan oli +32C:een. Toki muuten saa ei sitten olekaan mita parhain, eilen taisi olla lahes koko kaakkois-Michiganissa tornadovaroitus voimassa, ja joko tornado tai melkoisen raju ukkosmyrsky oli tehnyt tuhojaan myos meidan kylassa (katkonut puita, ei sen pahempaa). Viime vuonnahan mina matkustin Suomeen juuri tana paivana, ja raju ukkosmyrsky Detroitin kentalla sai aikaan sen, etta myohastyin NYC-Helsinki-koneesta.
 

Suomen matkakin tuli eilen ostettua, elokuun alku tulee vietettya kotikonnuilla :)

lauantai, 28. toukokuu 2011

Zumba, baila baila...

Nytpa on sekin ihme nahty, etta tama kasi- ja jalkakoordinaatiohaasteinen ihminen aloitti zumban! (Ja ylipaatansa kuntoilun! *viela suurempi ihmetys*) Meidan pikkukylaan avattiin Studio Two Fifteen, jossa on kuutena paivana viikossa erilaisia kuntoiluohjelmia. Taalla kun ei hyotyliikuntaa ole, ja ikuisuuteen kestavaa kuntosalijasenyytta en halua, $55/2kk aloitustarjous kuulosti houkuttelevalta - varsinkin kun on tama murrosika iskenyt paalle ja vyotaro levenee ;) (miten ikava mulla onkaan koevastauksien tarkistamista...)

Tiedan, etta Amerikkaan muuttaminen ei ole automaattisesti yhta kuin lihominen, mutta meikalainen on aina rakastanut herkkuja, roskaruokaa ja kaikkea muuta epaterveellista enemman kuin kukaan muu tuntemani ihminen. Siksipa taalla on ollut aarimmaisen helppoa kerryttaa kiloja uskomaton maara! Kaikki epaterveellinen on edullista ja kaden ulottuvilla. Kavella ei voi minnekaan, pyorailla ei viitsi kauheilla talvikeleilla (en tehnyt sita Suomessakaan) tai viime viikkojen sateiden ja myrskyjen keskella, niinpa autolla liikutaan jatkuvasti paikasta toiseen.  Alkavan kuntoiluharrastukseni paamaarana ei siltikaan ole niinkaan laihtuminen kuin tulevien liikakilojen esto.

Talla viikolla olen siis paassyt vihdoin ja viimein tutustumaan zumbaan, ja jalleen kerran nakemaan oman rajoittuneisuuteni - kun muut kopioivat ohjaajan liikkeet ongelmitta, peiliseinalla nakyy melkoinen komedia: joko olen se, joka on aina vaarin pain ja vaarassa suunnassa, tai seison paikallani kirjaimellisesti suu auki ihmettelemassa, miten ihmeessa moinen liike saadaan aikaan? Ohjaaja ei kayta sanoja, vaan tanssii musiikin tahdissa ja meidan tulisi tehda sama sen perusteella mita naemme. Hmm.. tama on niita juttuja, jotka teidan pitaisi paasta nakemaan omin silmin, en osaa kuvata tilanteen komiikkaa pelkin sanoin (mutta voin sanoa, etta pelkka tunnin muistelu saa minut nauramaan tata kirjoittaessani - taustalla soi taman viikon korvamatoni, Shakiran Waka Waka, joka on siis yksi zumban kappaleista.) Niin tai nain, talla viikolla on tullut zumbattua kaksi kertaa ja yhtena iltana olin tunnin muokkauksessa ja vatsalihas-treenissa. Kunto on ihan pohjalukemissa, mutta eikohan se taas tasta jossain vaiheessa. Oma osaamattomuuteni ei ole ennenkaan ollut esteena asioista nauttimiselle, ja taytyy sanoa, etta zumbaan ihastuin ihan taysilla vaikken mitaan osaakaan oikein tehda :)

****

Tahan kirjoitukseen liittyen taytyy kirjoittaa viela amerikkalaisista, ja heidan yltiopositiivisuudestaan. Taalla jo pienesta pitaen kaikille opetetaan, kuinka kaikki ovat hyvia kaikessa ja kaikilla on aina yhtalainen oikeus osallistua toimintaan (talla tavoin saadaan myos mita kasittamattomampia kokelaita telkkuohjelmiin; uskokaa pois, etta niille kaikista kauheimmille Idols - ja So You Think You Can Dance -koe-esiintyjille on moni ihminen sanonut, kuinka hyvia he ovat tms. positiivista kannustusta tai kehua.) Jotenkin olen kuitenkin mieltanyt taman enemman lapsiin kohdistuvaksi, eli aikuiset kertovat aina lapsille, kuinka hienosti he osaavat kaiken tehda. Sattuipa kuitenkin talla viikolla, etta tama osui omalle kohdalleni (ja sai melkoisen sisaisen naurukohtauksen aikaiseksi). Olin ensimmaisella zumbatunnilla, ja puolisen tuntia oli siina tullut heiluttua vastarannankiiskina toisten treenatessa. Tunnin alussa oli kuitenkin tehty koko ryhmalle selvaksi, etta mina olen ensimmaista kertaa moisessa tilanteessa. Niinpa takanani tanssiva nainen tuli kertomaan minulle, kuinka hienosti olen paassyt karryille, ja kuinka sujuvia liikkeni ovat - kaiken kruunasi viela tahan paalle high five! Sama nainen seka ohjaaja tulivat tunnin jalkeen viela sanomaan, kuinka hyvin pysyin mukana koko tunnin ajan. Ihan oikeasti, olen aikuinen ja kestan sen, etten ole kaikessa hyva - kuten jo aiemmin sanoin, zumbaan menin ja menen yha uudelleen, vaikka tunnilla hukassa olenkin, sen verran hauskaa se on! Tama oli taas vaan yksi niita hetkia, joka omasta mielestani erottaa taman suomalaisen amerikkalaisista.