Tämä on nappiesimerkki siitä, miten kiintynyt olen omiin tavaroihini :D Tässä kirjoitellessani asennan uusiksi pöytäkoneeseeni käyttöjärjestelmää yms., jotta kone olisi "tyhjä" sen siirtyessä uusille omistajilleen. Koska kyseessä on suurikokoinen pöytäkone ja vielä suurempi monitori, ei tule kysymykseenkään, että voisin tuon rakkaan rakkineen ottaa mukaani. Siitä huolimatta olo on kovin haikea, kun ajattelen, että huomenna tuota konetta ei olisikaan enää täällä makkarissa.

Tuo kone oli lahja perheeltäni, kun vuosien jälkeen sain vihdoin ja viimein gradun *hyi mikä kirosana* tehtyä ja maisterin paperit postissa. Kuten ylioppilaslahjaksikin saamani kone, tämä kone oli viimeisen päälle tehokkain masiina sen hetken markkinoilla. Uskollisesti se on minua palvellut, vaikka olenkin ajoittain kironnut sen toimimattomuutta ja takkuilua (mitäs kuormitan sitä liikaa, oma vika). Tunneside Narcissaan muodostui voimakkaammaksi kuin ylioppilasvuosien jälkeen suhde 486:een ikinä.

Vanhemmat tietävät koneen muutosta uuteen kotiin. Ilman konetta en jää - onhan minulla tämä läppäri, joka lähtee mukaani valtameren toiselle puolelle, jotta voin kirjoittaa ääkkösillä ja katsella alueen 2 DVD-elokuvia. Narcissa saa hyvän, huolella valitun uuden kodin, jossa sitä odottaa ihan oma työhuone.

Joko ymmärrätte, miksi EN IKINÄ maailmassa voisi luovuttaa koiriani tässä vaiheessa toiseen kotiin? :D