Eilen juttelin parin ihmisen kanssa tulevasta muutosta: toinen on henkilö, jonka näen päivittäin; toinen oli vanha työkaveri, pari vuotta sitten työskenneltiin samassa talossa. Molemmat kohtaamiset jäivät mieleen ja käynnistivät melkoisen ajatusmylläkän pienissä aivoissani - pakko purkaa nyt tänne, jotta saisin aivoihin tilaa muullekin. Tämä ei ole moitetta tai valitusta ketään kohtaan, kunhan koetan purkaa tuntojani toivottavasti ymmärrettävään muotoon.

Usein tuntuu siltä, että sellaiset henkilöt, joiden kanssa en ole aktiivisesti tekemisissä uskaltavat puhua muutostani suoraan ja kaunistelematta. Läheisemmät varmaankin yrittävät kannustaa ja näin ollen näyttävät olevan sitä mieltä, että tämähän on minulle vain upeaa ja hienoa, tätä olen halunnut ja toivonut jo niin pitkään! Ehei, tämä ei ole minun toiveeni; minun toiveeni oli jatkaa elämää aviomiehen kanssa täällä Suomessa, välillä lomaillen tuolla hänen kotimaassaan. Tässä pisteessä olemme, koska piti valita kahdesta: muutto tai avioero. Suhteemme ei ole missään kriisissä eikä väleissämme ole muutenkaan mitään, miksi avioero olisi ollut ratkaisu, mutta tällainen etäavioliitto, jossa näkee toista 6 viikkoa vuodessa, ei oikein tuntunut vaihtoehdolta. Valinta oli siis pakon sanelema radikaali muutos. Koska rakastan miestäni (ja hän on yrittänyt kanssani elää omassa kotimaassani), ajattelin, että minunkin pitäisi kokeilla asua hänen kotimaassaan ja katsoa sitten mitä tuleman pitää. Olemme keskustelleet ja pohtineet, mitä sitten, jos en viihdy Amerikassa? Mutta katsotaan ja kokeillaan nyt ensin, ennen kuin tuomitaan. Kaikki tuntemani ja tietämäni henkilöt, jotka ovat Amerikassa asuneet a) eivät halua palata takaisin Suomeen, koska viihtyvät tuolla tai b) lähtisivät takaisin, jos olosuhteiden myötä se olisi mahdollista. Eli kyllä siellä varmaan oppii elämään ja olemaan, oikealla asenteella.

Läheiset jotenkin tulkitsevat tämän prosessini niin, että olen innosta puhkuen lähdössä - tai kuten jo sanoin, yrittävät olla kannustavia ja tsemppaavia, jolloin negatiivissävytteiset ajatukseni ja puheeni muutosta ohitetaan ja koetetaan tuoda tilalle positiviisia kommentteja. Toiset taas ymmärtävät sen pakokauhun ja paniikin, joka  pitää otteessaan. Ennen töiden alkua  törmäsin työpaikalla uuteen työkaveriin, jonka kanssa oli keväällä kerran keskusteltu tästä prosessista. Ensimmäiseksi  hän kysyi, mitä viisumille kuuluu? Kun kerroin saaneeni tuon paperin, hän totesi, että nyt sitten iski se pakokauhu ja paniikki, kun arvioi, olenko tekemässä oikein vai elämäni suurinta virhettä. Tuo kohtaaminen oli jotenkin helpottava, sai purkaa ulos kaikki ne möröt ja peikot, jotka mielessä oli. Eilen kaupassa törmätessäni  vanhaan työkaveriin koin taas tuon helpottavan tunteen; tällä viikolla kun on tapahtunut sellaisia juttuja, jotka saavat taas nuo peikot ajatuksissa valloilleen, helpotti kun sai purkaa niitä ja joku kuunteli.

Nekku kävi eläinlääkärissä verikokeissa, jotta nähtäisiin, miten suuri riski hampaiden puhdistaminen olisi. Samalla kuunneltiin sydän, ja uutena löydöksenä tuli esille sivuääni sydämessä. Tämä tekee Nekun lennosta vielä riskialttiimman. Nelisen vuotta sitten Nekulla todettiin maksassa ongelmia veriarvojen perusteella. Kaksi vuotta sitten nuo huikean korkeat arvot olivat jo hitusen laskusuunnassa, mutta eilen soittaessani verikokeiden tuloksista, maksa-arvot hipoivat taas pilviä - lisää huonoja uutisia. Tulehdus on kuitenkin hoidettava, ja jotta se ei heti uusisi, hampaat on puhdistettava. Koiran terveydentilan (sydän & maksa) huomioon ottaen kyseessä on jälleen kerran "omalla vastuulla"-operaatio eli kuinka tässä käydään on hyvin epävarmaa.

Eilen työpäivän jälkeen juttelin erään työkaverini kanssa Nekun tilanteesta ja kerroin niistä peloista, joita minulla on koirien lennättämisen suhteen. Kerroin, kuinka tärkeitä molemmat koirat minulle ovat, ja kuinka pahalta tuntuu laittaa ne tällaisen ruljanssin läpi epävarmana siitä, näenkö niitä enää elossa. Mutta mitä vaihtoehtoja minulla on? Meidän kolmen suhde on symbioottinen,  en usko, että kukaan meistä kestäisi pitkää eroa toisistamme (tiedän inhimillistäväni koiriani liikaa, mutta 11 ja 10 vuotta yhdessä!). Nekkukin on tuloksista huolimatta niin pirteän ja iloisen oloinen, ettei "terveitä" koiria viitsisi viedä viimeiselle piikillekään tämän takia (eläinlääkärikin sanoi keskiviikkona, että tällaista vaihtoehtoa ei kannata edes miettiä). Tuollainen purkaus vetää varmasti kuulijan sanattomaksi, joten vastauksena oli positiviinen vastakommentti - ainakin sanojan mielestä: "Sitten ostat uudet koirat."

Tällä hetkellä jo pidemmän aikaa suurin pelkoni on ollut koirien lennättäminen. Tiedän, että se on riski, niin se on riski pennuillekin saati sitten vanhoille koirille. Tiedän, että ruuma ei varmasti ole kiva paikka, vaan pelottava. Mutta mitä muuta voin tehdä? Siinä missä minun muita pelkojani yritetään parhaan mukaan karistaa postiviisilla kommenteilla, tämä on sellainen aihe, jota kaikki sen sijaan kauhistelevat. Sinällään huvittavaa, että tämä juuri olisi se aihe, jossa tarvitsisin niitä positiivisia ajatuksia pelkoa karkoittamaan. Äidin kanssa on hyvä keskustella tästä asiasta, hänellä tuntuu olevan vankkumaton usko siihen, että koirat kyllä pärjäävät. Onhan Nekku selvinnyt jo aiemmin sellaisista tilanteista, joissa onnistumisen mahdollisuus oli hyvin pieni. Kaksi vuotta sitten erään ystävän mies vei minut koirineni Helsinkiin, Nekun hätäleikkausta varten (märkäkohdun takia kohdunpoisto, jota ei täällä eläinlääkäri suostunut tekemään todella huonon ennusteen takia) . Hän sanoi minulle, että tuo koira kyllä selviää, niin vihaisesti se mulkoili hänen päälleen kuoleman kielissäkin (- Nekku, kuten ei Nestorikaan, pidä vieraista). Lohtua koetan hakea myös siitä, että mieheni koira tullessaan Suomeen oli jo vanhempi kuin Nekku ja Smooch sentään palasi vielä takaisinkin mieheni mukana.

Nyt on möröt ja peikot päästetty vapaaksi, toivottavasti ne tajuavat lähteä kokonaan pois kun tästä lähden varastokomeroani siivoamaan.

Lisäys vielä jälkikäteen: Onhan tässä muutossa paljon sellaista, mitä oikeasti odotan jännityksellä ja mielenkiinnolla, kaikessa on kaksi puolta. Nyt vain tuo huoli koirista on se suurin juttu, muut jää sen varjoon.