Ihan ensimmäisenä täytyy kirota itseään: miksi pitää yrittää olla jotain muuta, kuin mitä oikeasti on? Ajattelin, että tuo haastattelu on sellainen tilaisuus, että pitää yrittää pukeutua hieman aikuisemmin - räikeän pinkit Crocsit ei omassa ajatusmaailmassa sopineet tuohon tilaisuuteen. Niinpä sitten ostin ihan ekat "aikuisen" kengät maanantaina, nahkaiset kävelykengät, jossa hieman korkoa ja jotka oli tosi aikuisen näköiset (verrattuna lukuisiin Crocseihini tai muihin jo littanaan kulutettuihin tennarin näköisiin kävelykenkiini). Juu, tiesin kyllä, että ei siitä hyvää seuraa, kun nuo ekan kerran laitan jalkaan ja tällaiselle reissulle, missä kuljen Helsingin halki kävellen, mutta ajattelin, että on ne sitten niin fiksun näköiset jalassa, kun pääsen paikanpäälle. Nyt kotona koneen äärellä istuessa tuntuu siltä, kuin jalat olisi tulessa. Ihan rakoilla ja haavoilla ja kauhukokemuksesta kankeat - mutta toivottavasti olin ikäiseni näköinen suorissa housuissa ja hienoissa kävelykengissä.

Tässä on nyt tullut luettua USA:n virallisia sivuja ja lähetystön sivuja yms. jo vuodesta 2005, kun teimme päätöksen, että mieheni palaa Yhdysvaltoihin ja minä menen sitten myöhemmin perässä. Tuossa ajassa on jo ehtinyt mennä sekaisin puurot ja vellit, mutta nytpä on taas viisaampi. Omat harhakuvat on kokemuksen kautta korjattu ;) ja jälleen todettu, että elämä ei mene niin kuin elokuvissa.

Lähdin aamulla liikkeelle hyvissä ajoin, pitihän minun hakea Eirasta ne lääkärintarkastuksen paperit. Kävellessäni asemalta kohti lääkäriä mietin lähetystön sivuja, joita eilen illalla vielä olin lueskellut. Minä kun olin aiemmin jostain lukenut, että turvatarkastukseen jne. pitää varata hyvin aikaa; nyt luinkin lähetystön sivulta, ettei paikalle kannata tulla ennen sovittua aikaa *hmm*. Lääkäriasemalla paperit odotteli vastaanotossa suljetussa kuoressa, ja kuoren lisäksi sain vielä ohjeet miten löytää lähetystöön. Oli minulla karttakin mukana, kun en Helsinkiä tunne, mutta lähes perille pääsin tuon naisen ohjeilla.  Olin perillä lähetystön portilla hyvissä ajoin, klo 12, kun haastattelun piti olla klo 13. Portilla oli kolme miestä, jotka juttelivat englanniksi vartijan kanssa. Miesten lähtiessä selitin vartijalle englanniksi, että minulla on varattu aika haastatteluun. Vartija pyysi passia ja ajanvarauskirjettä. Passin saatuaan hän kysyi "Puhutteko suomea? Hyvä, sujuu helpommin niin." Tässä vaiheessa kurkkasin miehen kaulassa roikkuvaa henkilölaattaa, jossa luki "Paavo" - ei ehkä niin periamerikkalainen nimi. Mitenkä sitä onkin koko ajan ajatellut, että tuolla täytyy kaikki puhuminen hoitaa englanniksi? No, Paavo suositteli kadun päässä olevaa Cafe Ursulaa odottelupaikaksi, ja kehotti tulemaan vasta vähän vaille 13.

Uusi yritys onnistui hieman paremmin. Saavuin paikalle varttia vaille yksi, ja minut päästettiin sisälle porttirakennukseen. Paavo kysyi, onko minulla mukana elektronisia laitteita, ne kuului jättää kaikki portille, myös kännykkä. Samoin portille tuli jättää kaikki tavarat, mukaan sai vain ne, joita tarvitsi haastattelussa. Läpivalaisuun siis meni lääkärin paperit, albumit, passi ja lompakko. Itse kävelin metallinpaljastimen läpi, ja tämän jälkeen toinen vartija kävi vartalon läpi etu- ja takapuolelta sellaisella kädessä pidettävällä masiinalla. Sitten siirryin oven toiselle puolelle odottamaan vartijaa, joka saattaisi minut oikeaan paikkaan. Tämän vartijan kanssa kävelimme pihan läpi toiseen rakennukseen, jossa minut vietiin lukittuun odotushuoneeseen. Pian minua kutsuttiinkin jo "lippuluukulle" (mies oli pleksin takana ja puhui mikrofoniin, pleksin alareunassa aukko papereille, rahalle yms.), ja mies totesi, että tarvitsee minulta vain passin ja lääkärintarkastuksen paperit. Keuhkoröntgenkuvia hän ei ottanut, ne sain tuoda kotiin. Konsuli oli vielä lounastauolla, mutta asiointia jatkettaisiin, kun hän palaa.

Istahdin odottamaan George Bushin ja Dick Cheneyn muotokuvien pitäessä vahtia. Ehdin istua vain hetken, kun huoneen ovi avattiin jälleen, ja huoneeseen tuli amerikkalainen äiti kolmen lapsensa kanssa. Heiltä oli varastettu passit! Kurja juttu, he olivat saapuneet Helsinkiin tänään risteilyalukselle ja alus lähtisi kohti seuravaa satamaa klo 17, eli kiirettä piti. Nainen kirjoitti neljä passihakemusta, ja aviomehensä saavuttua paikalle he lähtivät keskustaan otattamaan passikuvia koko poppoosta.

Odottelin n. 50 minuuttia, kunnes konsuli ehti ottaa minut vastaan. Hän pahoitteli viivästystä, joka oli aiheutunut tästä passihässäkästä, mutta eihän minulla sinällään ollut kiire mihinkään, niillä toisilla se kiire oli. Naiskonsuli kävi läpi papereitani, hänellä oli pinossa kaikki tähän mennessä täyttämämme kaavakkeet, lähetetyt todistukset yms. Samalla hän kysyi muutaman kysymyksen ja sormenjäljet otettiin skannerilla. Tämän jälkeen hän sanoi, että voin  lähteä. He soittavat huomenna, ja papereiden pitäisi olla  silloin valmiit,  jos vain tuolta passihässäkältä ehtivät  asiani käsitellä. Uuteen reissuun en ollut varustautunut, joten kysyin, että mitä tapahtuu, jos paperit eivät ole valmiina huomenna. "No sitten ne ovat maanantaina." Huoli on sen vuoksi, kun minun pitäisi huomenna lähteä Pohjanmaalle ja maanantaina Riikaan. Ratkaisu on kirjekuori, jossa he lähettävät kaikki paperini minulle. Olihan minulla kirjekuori mukana, netistä olin lukenut, että passia varten täytyy olla kirjekuori, jossa on postimaksu jo maksettuna. Tuohon pikkuiseen kuoreen ei vaan mahdu se paksu nippu kaavakkeita ja todistuksia, jotka nyt siis palautuvat minulle.

Olin valmis lähtemään. Kukaan ei halunnut nähdä valokuvia, joita olin raahannut mukanani ja vielä aamulla onnistunut löytämään hääkuvia (luulin, että ihan kaikki hääkuvat oli miehellä Jenkeissä). Minulta ei kyselty ja tivattu suhteemme laatua tuntitolkulla, kuten Suomessa miehen oleskelulupaa hakiessa. Odottelin odotushuoneen ovella, jotta vartija tuli minut hakemaan ja saattoi porttirakennukselle. Porttirakennuksella Paavo kysyi, että tarvitsinko kuvia. Häneltä kysäisin, että tähänkö sitten tulen huomenna? Kuittia vastaan sain takaisin minulta otetut tavarat ja kädet täynnä kannettavaa sanoin heit kaikille vartijapojille.

Huomenna siis taas Helsinkiin, joko papereita hakemaan tai viemään iso kirjekuori. Tällä kertaa menen räikeän pinkeissä Crocseissani, sanokoot muut mitä vaan!